Vallankumoukselliset kehot

Tämä kirje on osa vuonna 2025 käytävää kirjeenvaihtoa Anna-Riitta Kässin ja Milla Hormaluoman välillä.

Heippa Milla,

olen myöskin huomannut, että on kaksi täysin eri asiaa myydä jotain tuotetta seksillä tai eroottisella kuvastolla kuin myydä seksiä tai erotiikkaa. Asennoituminen näihin on hyvin erilaista ja seksityötä pidetään sopimattomana kun taas seksuaalisella kuvastolla myymistä varsin hyväksyttävänä. Historiaan ovat onneksi jääneet vähäpukeiset naiset autojen konepelteihin nojailemassa tarkoituksenaan myydä autoja tai autotapahtumia mieskatseelle – tai sitten tällainen kuvasto ei vain enää tavoita minua missään.

Seksityöntekijät kokevat varmasti hyvin vaihtelevaa kohtaamista ja kohtelua riippuen yleisön ja asiakkaiden asenteesta. Ja itse luokittelen tässä seksityöntekijöiksi myös mainitsemasi eroottiset tanssijat. Tiedän, että kaikki eivät pidä siitä, mutta kyse on sisäistetystä seksityöläisvihasta ja toivon, että puhumalla itse asioista niiden oikeilla nimillä, voin vaikuttaa siihen, millainen klangi seksityöllä on ja miten seksityöntekijöihin suhtaudutaan.

Suomen tanssiskenessä on myös paljon vahingollista suhtautumista seksityöhön. Esimerkiksi tankotanssia on yritetty irroittaa seksityöstä ja väittää puhtaasti pelkäksi urheiluksi. Vuosia sitten kävin Tinzen twerkkitunneilla ja sielläkin vallitsi varsin seksityökielteinen asenne – verkkosukkahousut ja niukat vaatteet oli puettu vain omaa voimaantumista varten, vaikka visuaalisuus oli haettu täysin seksityöstä. Eli ratsastetaan ja rahastetaan lajeilla, joiden historiaan ja taustaan kuuluu tavalla tai toisella seksityö tai seksuaalisuuden ilmaiseminen, mutta häivytetään nämä seikat ja samalla kun irtisanoudutaan seksityöstä, tullaan leimanneeksi se joksikin häpeälliseksi ja likaiseksi.

Joitakin vuosia sitten Suomessa järjestettiin PosiTits-strippiklubeja, joiden keskiössä olivat kehoinklusiiviset ja seksipositiiviset arvot. Uskon, että tarve tällaiselle klubikonseptille syntyi mainitsemastasi varjopuolesta, joka strippaamiseen ja eroottiseen tanssiin liittyy – yleisö saattaa häiriköidä esiintyjiä. Erityisklubille hakeutui varmasti käytöstavoiltaan turvallisempaa yleisöä. Lisäksi klubin perustamiseen varmasti vaikutti halu nähdä moninaisia ihmisiä ja kehoja strippaamassa. Jos ylipäänsä suhtaudumme varauksella paljasta pintaa vilauttavaan tanssijaan, niin entä jos hän sen lisäksi on vaikkapa läski, musta, vammainen, queer tai useampaa näistä?

Esimerkiksi Instagramissa pätevät eri säännöt erilaisille kehoille. Jos on laiha, valkoinen kauneusihanteisiin sopiva henkilö, ei kukaan häiriinny seksuaalisesti virittyneistä kuvista ja vähäpukeisuudesta, mutta jos oletkin lihava, voit joutua ilmiantokampanjan kohteeksi ellei Meta jo itse ole poistanut kuvaa yhteisösääntöjä rikkovana. Sitäkin tärkeämpää on, että näemme somessa monenlaisia kehoja ja että esiintymislavoilla, eroottisessa tai epäeroottisessa kontekstissa nähdään moninaisuutta.

Kävin marraskuun alussa katsomassa Fat Romeo & Juliet Teatteri Viiruksessa ja ilokseni huomasin, että esitys on saanut lisänäytöksiä ensi vuoden puolelle ja marraskuun viimeisiinkin esityksiin on saatu lisäpaikkoja. Suosittelen esitystä lämpimästi ihan kaikille. Minua sekä itketti että nauratti. Niina Hosiasluoma ja Herman Nyby toivat herkullisella ja haavoittuvaisella tavalla näkyväksi monia tämän yhteiskunnan asenneongelmia ja meihin jokaiseen huomaamattamme tai tuntuvasti iskostettuja kipuja, ahdistuksia ja suruja. Elämää ei kannata tuhlata laihduttamiseen ja sitku-ajatteluun.

Kun äärioikeistolainen ajattelu lisääntyy yhteiskunnassa, tulee olla erityisen varovainen kaiken laihuusihannoinnin ja kauneuspuheen kanssa. Fasismi hyötyy siitä, että ihmiset keskittyvät omaan ulkonäköönsä ihmisoikeuksiensa sijaan. Fasismi hyötyy siitä, että ihmiset laihduttavat, sillä vähällä energialla ei jaksa taistella naisilta ja vähemmistöiltä oikeuksia vieviä voimia vastaan.

Tätä kirjettä kirjoittaessani istuin muuten Pasilan kirjastossa puutarhakirjallisuutta vastapäätä. Hakeuduinko siihen sattumalta vai seurasinko alitajuisesti sinun rakkauttasi puutarhanhoitoon. Hyllystä pilkisti tutun kirjailijan teos ja huomasin rypistäväni otsaani, sillä en uskonut hänen laatineen mitään puutarhaopasta. Laiska kun olen, en noussut ylös tutustuakseni fyysiseen kappaleeseen, vaan etsin teoksen Helmet-hakemistosta. Ja kas, Jamaica Kincaidin Puutarhani (kirja) ei tosiaan ole mikään opas vaan muistelmateos. Esittelytekstin maininta siitä, että puutarhojenkin historia on täynnä kolonialismin jälkiä, sai minutkin aivan uudella tavalla kiinnostumaan aiheesta. Voisikohan tämä teos löytää myös sinun lukulistallesi?

Vähiin käy ennen kuin loppuu – vielä on tulossa kaksi kirjettä joulukuussa ja sitten tämän vuoden kirjekprojekti on omalta osaltani taputeltu.

Kuulemisiin,

Anna-Riitta