Itkuvirsi

Tämä kirje on osa vuonna 2025 käytävää kirjeenvaihtoa Anna-Riitta Kässin ja Milla Hormaluoman välillä.

Moikka Milla,

kirjoitan tätä kirjettä maanantaiaamuna sydän murtuneena. Vaikka juuri eilen kävin osteopatiassa hellittämässä kehoni jumeista ja kiemuroista, tuntuu kuin olisin taas aivan mutkalle väännetty. Voin jo niin pahoin, että oli pakko lähteä sometauolle viime viikolla. Minun ei tarvitse pitää somesta taukoa välttääkseni verkkokalvoille piirtyviä lasten ruumiita. Tarvitsen taukoa ihmisten totaalisesta kylmyydestä, välinpitämättömyydestä ja itsekkyydestä. Tulen niin vihaiseksi, että kävisin virtuaalisesti kaikkien kurkkuun kiinni. Oli siis aika laittaa itseni jäähylle tasailemaan kierroksia.

Viime viikko oli veriviisujen vuoksi aivan kamala viikko olla sosiaalisessa mediassa. Tuntui kuin viimevuotisesta keskustelusta ja boikotista, johon toki silloinkaan ei valtaosa osallistunut, ei muistettaisi mitään, vaan KAJ ja Erika Vikman ovat juovuttaneet suomalaisten päät niin, että seksuaalisesti vapautuneen naisen tissit ja pakkoruotsia vastustavien suista yhtäkkiä lupsakkaasti soljahtava ruotsi ovat tärkeämpiä puolustettavia asioita kuin satojen tuhansien ihmisten henki. Minua suivaannutti se, kuinka moni edelleen yli 19 kuukauden jälkeen on aivan kysymysmerkkinä, kun ihmettelin heille miksi katsovat viisuja, kun niitä nimen omaan pitäisi boikotoida. Vielä enemmän suivaannutti se, kuinka moni ihan artikuloi tietävänsä tilanteen ja silti suureleisesti ilmoitti katsovansa viisut ja kompensoivansa tämän rahalahjoituksella Gazaan. Siinäpä vasta valkoinen pelastaja poikineen! Omasta mukavuudesta ei olla valmiita luopumaan, mutta hieman almuja kuitenkin annetaan hyvän omantunnon ostamiseksi.

Palestiinalaiset ovat pyytäneet meitä boikotoimaan viisuja, eivät katsomaan viisuja ja lahjoittamaan äänestysrahat hyväntekeväisyyteen. Ei ole paljon vaadittu pitää televisio, radio ja Yle Areena kiinni kolmena iltana yhden viikon aikana. Pitkiäkään perinteitä ei tarvitse ylläpitää hinnalla millä hyvänsä. Minusta on irvokasta, että moni perusteli viisujen katsomista siitä saatavalla ilolla, koska iloa tarvitaan näinä aikoina. Minäkin tarvitsen iloa ja ymmärrän sen puolen näistä argumenteista. En kuitenkaan ikinä voisi hakea iloa palestiinalaisten haudoilta. Haudoilta, joita heillä ei edes ole, sillä Israel on pommittanut myös hautapaikat. Palestiinalaisilta on viety oikeus arvokkaaseen syntymään, elämään ja kuolemaan mutta myös hautarauhaan. Tämä livestriimattu kansanmurha on anteeksiantamaton rikos ihmisyyttä ja oikeudenmukaisuutta kohtaan. Se, että joillekin oikeus katsoa euroviisuja on suurempi kuin toisten oikeus elää, on muuttanut käsitykseni monista ihmisistä lopullisesti.

Suosittelen muuten jokaiselle Palestiina-hissipuheen harjoittelemista. Puolentoista vuoden aikana on tullut vastaan monta kertaa, kun olen keskustellut satunnaisten ohikulkijoiden, naapureiden ja muiden kanssa palestiinalaisten tilanteesta. Keskustelut lähtevät usein käyntiin pyörääni kiinnittämistäni teksteistä Stop the genocide ja Stop the ecocide sekä pahville värittämästäni Palestiinan lipusta. Keskustelukumppani on usein hieman vanhempi kanssaihminen, joka ei tunnista sanoja genocide ja ecocide. Olen kuullut kysymyksen ”Mutta kuka aloitti?” niin monta kertaa, että jauhot olisivat menneet suuhun, ellen olisi oikeasti perehtynyt alueen historiaan.

Toissaviikolla olin järjestämässä äitienpäivän marssia Palestiinan puolesta ja Rautatientorilla marssille valmistautuessamme kävin kiertämässä väkijoukossa kertomassa hävikkikukista, joita voisi hakea kannettaviksi käsissään matkalla eduskuntatalolle. Väkijoukon laidalla norkoili noin seitsemän nuoren porukka, joka ei ymmärtänyt suomenkielistä ohjeistustani. Kysyin englanniksi, ovatko he tulleet Palestiina-marssillemme. He halusivat tietää, miten marssi liittyy Palestiinaan. Kävi ilmi, että nämä virolaisnuoretkin ovat joutuneet tehokkaan siionistisen propagandan uhreiksi ja sanavalmiit kaverit muun muassa vaativat minulta lähteitä sille, että Israel on aloittanut palestiinalaisalueiden miehityksen jo vuonna 1948. Toivon, että he myöhemmin googlasivat sanan nakba kuten käskin. Siionistinen, rasistinen viha on niin syvälle juurtunutta ja monille ja nuoresta iästä alkaen opetettua, että oikean tiedon takominen kaaliin voi olla mahdotonta, kun se vaatisi koko maailmankäsityksen myllertämisen ylösalaisin. Viime päivien uutisissa ja kommenteissa moni onkin kysynyt, annetaanko kansanmurhan jatkua, koska ihmiset pitävät sitä oikeutettuna, vai jatkuuko tilanne, sillä ihmiset eivät osaa vastustaa sitä, koska eivät usko että niin oikeasti tapahtuisi.

Vaikka palestiinalaisten kärsimys on ollut totta jo kymmeniä vuosia, olen itse oppinut aiheesta kunnolla vasta viimeisen puolentoista vuoden aikana. Tiedän, että jo vuosia aiemmin olen ollut Israel-vastainen, sillä eräs vanha Facebook-muisto kertoi minun olleen lopen kyllästynyt kaiken maailman transfoobikoihin, rasisteihin ja Israelin ystäviin. Tuolloin hermot taisivat mennä konservatiiviuskovaisen pikkuserkkuni vuoksi. Poistin tämän herätyksellisen seurakunnan ”pastorin” Facebook-kavereistani. Liipaisinsormeni on herkkä eikä minulle ole koskaan ollut ongelma päättää yhteydenpitoa ja ystävyyksiä silloin, kun on käynyt ilmi että välillämme on merkittäviä eroja arvoissamme. Kivutonta tuo ei toki ole ollut, mutta pidemmän päälle todella tarpeellista ja vapauttavaa. Kun on esimerkiksi vuoden yrittänyt kutsua läheisiä kollegoja keskusteluun antirasismin tärkeydestä ja kyseenalaistanut heidän kaksinaamaista käytöstään, jossa heilutetaan sateenkaarilippuja yhteen suuntaan ja muiskautellaan mojovia pusuja transvihaajien pakaroille, on todettava että jos jotain muutosta tilanteeseen haluaa niin, että ei tarvitse elää ristiriidassa itselle tärkeiden arvojen kanssa, on vain astuttava sivuun ja jatkettava elämää ilman näitä ihmisiä.

Olen toki harventanut Facebook-kavereiden rivejä kevyemminkin perustein. Talvella aloitin suurkarsinnan ja olen päässyt vasta 500 kaverista eroon, jäljellä on vielä yli 800 ja luulen että siitä voisi vielä toiset 500 tiputtaa pois. Ihan vaikka sellaisistakin syistä, että en muista kaikkia listalla roikkuvia ihmisiä. Facebookista on lähes 20 vuodessa tullut varasto elämäni ihmisille – lapsuuden naapureille, ala-asteen luokkakavereille, riparitutuille, opiskelukavereille, reissuissa tavatuille ihmisille, etäisille kollegoille, kaukaisille sukulaisille ja tutun tutuille. Erityisesti ensimmäisinä vuosina näin valtavasti vaivaa vanhojen kontaktien etsimiseen ja sen takia kynnys poistaa ihmisiä kaverilistoilta on ollut suuri. Miten enää koskaan muistan tämän ihmisen olemassaolon tai saan häneen yhteyden ja kuinka vaivaannuttavalta kurottautuminen jotain kohti tuntuisi vuosia sen jälkeen, kun olen diskannut hänet kaveriporukastani? Tiedän, älytön ajatus. Sillä millä todennäköisyydellä haluaisin olla yhteydessä ihmiseen, jonka olen lisännyt vitriiniini vain keräilykappaleena? Jäljelle jää kuitenkin satoja ihmisiä ja sen lisäksi minulla on tällä hetkellä elämässäni kymmeniä tärkeitä ja säännöllisesti tapaamiani ihmisiä, joiden kanssa en ole koskaan Facebook-kaveriksi edes ryhtynyt, sillä ei kai siellä kukaan enää varsinaisesti hengaile, nuoremmilla ei välttämättä ole edes tiliä.

Itse käyn Facebookissa enää lähinnä verenpainetta nostattamassa. Se onkin yksi syy sille, että on tarvetta ottaa hieman hermolepoa somesta. Olen impulssiherkkä ja kiusaus kommentoida on aivan valtava, kun näen jotain vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Tällä hetkellä erityisen paljon ihmetyttää lastenlääkäri Lotta Immelin toiminta. Hän on noin vuoden ajan piinannut muita terveydenhuollon ammattilaisia, vähätellyt heidän ammattitaitoaan ja vihamielisesti vaikeuttanut monien ammattilaisten ja yhdistysten tilannetta ja mahdollisuuksia tarjota apua perheille. Kiusaaminen on ollut niin järjestelmällistä ja tiettyjen tahojen näivettäminen niin suunnitelmallista ja laskelmoitua, että vähemmästäkin jo alkaa miettiä, että millaiset motiivit tätä henkilöä oikein ajavat? Perheiden hyvinvointi vaikuttaa vain Troijan hevoselta, jonka sisältä paljastuu aitona motiivinia ehkäpä raha tai valta-asema.

Sen lisäksi, että tämä lääkärin käytös kollegojaan ja muita terveydenhuollon ammattilaisia sekä perheiden hyväksi työskenteleviä yhdistyksiä ja ammatinharjoittajia kohtaan on aivan pöyristyttävää, tekee minut vieläkin surullisemmaksi se, että hän monien muiden tavoin on aivan hiljaa vakavasta lapsiin kohdistuvasta väkivallasta Gazassa ja Länsirannalla. Miksi näin ison alustan omaava lastenlääkäri ei ole jo huutanut ääntään käheäksi palestiinalaislasten puolesta? Lasten, joita amputoidaan ilman anestesiaa. Lasten, jotka kuolevat vanhempiensa käsivarsille ja seuraavat vierestä vanhempiensa kuolevan. Lasten, joita näännytetään tarkoituksellisesti nälkään. Lasten, jotka eivät enää edes itke hädästä, kun heidän sydämensä vain hiljaa lakkaa lyömästä.

Miksei tämä lastenlääkäri asetu kovaäänisesti kollegoidensa yhteistä rintamaa vaatien tukemaan esimerkiksi Doctors against genocide -ryhmää, joka Capitol Hillillä rauhanomaisesti toisti yhdessä ”Bread not bombs” ja ”Let children eat”, kun poliisit tulivat uhkailemaan heitä pidätyksillä. Missä tämä lastenlääkäri oli, kun äitienpäivän marssilla vaadimme Gazaan synnytysrauhaa ja suojelua vauvaperheille?

En tiedä, voiko tämän kaiken jälkeen enää tulla ehjäksi. Sydämeni on murtunut samaa tahtia kuin ihmisten kodit ovat luhistuneet maahan pommien voimasta ja pienet ihmiskehot ovat menneet räjähdyksissä palasiksi. Voiko mikään enää ommella sydäntäni ehyeksi ja kuuluisiko niin edes tapahtua?

Terveisin Anna-Riitta

Otsikkokuva: Emma Leinonen