Voihan voikukka

Tämä kirje on osa vuonna 2025 käytävää kirjeenvaihtoa Anna-Riitta Kässin ja Milla Hormaluoman välillä.

Hei Milla,

kirjeenvaihto tuli osaltani näemmä täysi-ikäiseksi. Tämä on 18. kirjeeni ja pidän sitä aika hyvänä saavutuksena siihen nähden, että tavoite oli kirjoitella joka toinen viikko pois lukien pitkähkö kesälomani. Tässä kohtaa voisi olla luontevaa summata kulunutta vuotta. Haluan kuitenkin kirjoittaa minua liikuttaneesta ja koskettaneesta taidekokonaisuudesta, joka ei jätä rauhaan.

Ylipäätään tänä vuonna on tuntunut hyvältä liikuttua taiteen äärellä. Olen saanut monia vaikuttavia elämyksiä taidenäyttelyissä, performansseissa, teatterissa, tanssin parissa, kirjoja lukiessa ja musiikkia kuunnellessa. Ja on itse asiassa kaksi teosta tai teoskokonaisuutta, jotka ovat vaikuttaneet minuun niin, etten ole pystynyt kertomaan ja keskustelemaan niistä itkemättä.

Noin kuukausi sitten sinnittelin hotellihuoneessa pysyäkseni hereillä 90-luvun klassikkoelokuvan Neljät häät ja yhdet hautajaiset loppuun asti. Meillä oli lapsuudessani tuo elokuva VHS-kasettina, mutta en ollut nähnyt elokuvaa todella pitkään aikaan. No, elokuva on aikansa tuote eli aika kehnosti vanhentunut, mutta sisältää myös paljon harmitonta brittihuumoria. En muistanut, että ystäväporukan joukossa oli myös homopari Matthew ja Gareth. Heidän suhdettaan ei varsinaisesti alleviivattu, mikä ei ehkä yllätä elokuvan ollessa vuodelta 1994. Garethin menehdyttyä Matthew lausuu hänen muistotilaisuudessaan runon, jonka pian etsin netistä voidakseni palata siihen.

Olen opiskellut englantilaista filologiaa ja perehtynyt siten myös pohjoisamerikkalaiseen ja brittikirjallisuuteen. Runoilija W. H. Audenin nimi kuulosti tutulta, joten olen saattanut tutustua hänen tuotantoonsa parisenkymmentä vuotta sitten. Hän syntyi Englannissa vuonna 1907 ja solmi sittemmin käytännön sanelemista syistä niin kutsutun laventeliavioliiton. Hänen romanttinen elämänkumppaninsa oli Chester Kallman, yhdysvaltalainen runoilija.

Elokuvassa lausuttu runo on nimeltään Funeral Blues, ja luin sen aamulla kesken elokuvan nukahteneelle puolisolleni. Tuntui ihmeelliseltä voida kiireettömästi jakaa ajatuksia ja tunteita, joita runo herätti, ja olemme palanneet runon äärelle uudestaankin viime viikkojen aikana.

Stop all the clocks, cut off the telephone,

Prevent the dog from barking with a juicy bone,

Silence the pianos and with muffled drum

Bring out the coffin, let the mourners come.

Let aeroplanes circle moaning overhead

Scribbling on the sky the message 'He is Dead'.

Put crepe bows round the white necks of the public doves,

Let the traffic policemen wear black cotton gloves.

He was my North, my South, my East and West,

My working week and my Sunday rest,

My noon, my midnight, my talk, my song;

I thought that love would last forever: I was wrong.

The stars are not wanted now; put out every one,

Pack up the moon and dismantle the sun,

Pour away the ocean and sweep up the wood;

For nothing now can ever come to any good.

Se, minkä tässä kirjeessä halusin jakaa, on yhteisen taiteen äärelle pysähtymisen ja siitä keskustelun merkityksellisyys sen sijaan, että alkaisin tässä analysoida runoa. Merkitykselliseltä tuntui myös sateenkaarevuus, joka yhdisti niin runoilijaa kuin fiktiivistä lausujaa elokuvassa. Se sai väkisin ajattelemaan sateenkaarihistoriaa, ja monissa maailman kolkissa nykypäivääkin – kuinka vaiettua seksuaalivähemmistöön kuuluvien suru voikaan olla, kun yhteiselämää on pitänyt salata, eikä kumppanuksilla ole ollut virallista asemaa toistensa elämissä.

Runouteen liittyy toinenkin voimakas taide-elämys tänä vuonna. Kuukausia sitten jonkun Instagram-videon taustamusiikki herätti kiinnostukseni. Etsin kyseisen kappaleen heti musiikkisuoratoistopalvelusta ja ehkä kuuntelinkin sen kerran, pari, mutta sitten se unohtui. Joulukuun aikana yhtäkkiä muistin biisin ja halusin heti löytää sen. Kappaleen nimi ei ollut jäänyt mieleeni, mutta yksi artisteista, Julie Fowlis, oli minulle ennestään tuttu ja hänen nimellään sekä hakusanalla spell löysin etsimäni. The Lost Words Blessing on soinut toistolla niin paljon, että lapset ovat alkaneet jo kyllästyä siihen.

Olen itkenyt kappaletta kuunnellessani, löytänyt siitä monia kerroksia ja merkityksiä.

Enter the wild with care, my love, and speak the things you see
Let new names take and root and thrive and grow

Mietin transsisaruksiani ottamassa haltuun uusia nimiään, jonkin ikiaikaisen näkyväksi tulemista yhteiskunnassa, joka haluaisi piilottaa meidät.

Let the fern unfurl your grieving, let the heron still your breathing
Let the selkie swim you deeper, oh my little silver-seeker
Even as the hour grows bleaker, be the singer and the speaker
And in city and in forest, let the larks become your chorus
And when every hope is gone, let the raven call you home

Mietin kuoleman symboliikkaa, lähestyvän lopun tiedostamista ja sitä, kuinka kuolema voi lopulta olla helpotus.

Kyyneleet valuivat, kun pohdin ääneen näitä tulkintojani puolisolleni. Meitä alkoi kiinnostaa, mistä laulu oikeasti kertoo. Selvisi, että albumillinen musiikkia on tehty Robert MacFarlanen runokirjan inspiroimana. The Lost Words syntyi sen jälkeen, kun Oxford-sanakirjan lasten versiosta oli poistettu useita luontosanoja niiden vähentyneen käytön vuoksi.

Tämähän kirvoitti uuden kyynelten tulvan, hei vaan maailmanlopunahdistus. Myös tätä siis tarkoittaa kuudes joukkosukupuutto. Sen lisäksi, että eläin- ja kasvilajeja katoaa maapallolta ihan konkreettisesti, lajit katoavat myös huuliltamme. The Lost Words on loitsukirja, joka herättelee meitä näkemään ympärillemme ja puhumaan näkemästämme. Se alleviivaa sanoillaan ja Jackie Morrisin häikäisevillä kuvituksilla niiden eläinten ja kasvien olemassaoloa, jota sanakirjatasolla yritetään ohittaa.

Varasin kyseisen teoksen kirjastosta ja noutoilmoituksen saatuani ihmettelin, kun en sitä varaushyllystä löytänyt. No, kuten kirjakin opettaa, pitää katsoa tarkemmin ympärilleen. Kirjan koko oli niin valtava, että se makasi hyllyllä eikä vaalea kansi ensin erottunut vaaleasta hyllystä. Teos on elämys monilla aisteilla. Ja tämän kaiken päälle on tosiaan sävelletty upea Spell Songs -albumi.

Ehkä ajattelet, että kirjaan päätyneet lajit ovat jotain harvinaisempia tai vaikeita lajeja, joita ei itsekään tunnistaisi. Joukossa oli kuitenkin sellainenkin arkinen kasvi kuin voikukka, englanniksi dandelion.

Minun uudenvuodenlupaukseni olkoon siirtää katseeni yhä useammin ruudulta ympärilleni ja oppia nimeämään viisi eläin- ja kasvikunnan lajia, joko itselleni täysin tuntemattomia tai sellaisia, jotka kyllä ulkonäöstä tunnistan, mutta en osaisi nimetä.

Tähän lupauksen päätän omalta osaltani kirjeenvaihtomme. Kiitos Milla kirjekaveruudesta ja kaikkea hyvää tulevaan vuoteen.

Terveisin Anna-Riitta

Ps. Lupasin paljastaa joululomalukemistoni tässä kirjeessä, joten tässä listaus, jonka joukossa on muutamia aiemmin kesken jääneitä ja näin viikon lomailtuani useampia jo luettuja kirjoja:

Anna Alanko: Valoisat tunnit
Taneli Kemppi: Kerrosten välistä
Marja Kyllönen: Vainajaiset
Oliver Lovrinski: Silloin ennen
Robert Macfarlane: The Lost Words
Pinja Meretoja: Tissilogia
Esa Mäkijärvi (toim.): Yövartiossa – esseitä unettomuudesta
Warsan Shire: Teaching my mother how to give birth
Aura Siltala: Kyborgikesä
Anna Soudakova: Varjele varjoani
Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä
Gun-Britt Sundström: Suhteista parhain
Quynh Tran: Kun toiset nauttivat
Hanne Valtari: Valmis paketti

Lista vaikuttaa äkkiseltään aika lyhyeltä neljän viikon ajanjaksolle, ja onneksi täydennystä kyllä löytyy heti, kun nämä kaikki on luettu.