Kuka on oikea kirjailija

Tämä kirje on osa vuonna 2025 käytävää kirjeenvaihtoa Anna-Riitta Kässin ja Milla Hormaluoman välillä.

Hei Milla,

kirjoitin tuossa perjantaina kirjan. Olisi pitänyt tehdä pari pientä rästityöhommaa, viilata vitsejä illan stand up -kurssille ja työstää sitä kirjaa, johon sain apurahan, mutta nähtävästi välttelyn tarve oli niin kova, että kirjoitin yhdeltä istumalta ihan muun lastenkirjan.

No, aivan yhdeltä istumalta se ei käynyt. Ensin istuin kirjaston lastenosaston keinuvassa nojatuolissa, ja kun läppärin akku alkoi loppua, oli pakko lähteä etsimään työpistettä, jonka läheisyydessä olisi pistorasia. Kehtaisikohan sitä kysyä jatkojohtoa lainaan… Lastenosasto upeine seinämaalauksineen on nimittäin erittäin inspiroiva työympäristö, ja useimmiten myös erittäin rauhallinen päiväsaikaan. En myöskään tarvitse täyttä hiljaisuutta – satunnaiset lapsikävijät tai päiväkotiryhmät ovat vain tervetullut muistutus siitä, ketä varten kirjaani kirjoitan. Tai kirjoja.

Olen lainannut ja varannut kirjastosta monenlaisia kirjoja kirjoittamisesta. Välillä en oikein edes tiedä, kiinnostaako minua enemmän kirjoittaminen, vai kirjoitukset kirjoittamisesta. Kaikki lukeminen kehittää myös kirjoittamista, mutta kirjoittamisesta lukeminen tekee omasta kirjoittamisesta ehkä jotenkin tietoisempaa. Vaikka kirjoittamisen voi rajata tarkoittamaan sitä kynän ja paperin tai näppäimistön avulla tehtävää toimintaa, jossa kirjaimet ilmestyvät näkyviin yksi kerrallaan, on kirjoittajuus paljon muutakin. Se on arkisia havaintoja, hyviä keskusteluja, jatkuvaa uteliaisuutta, ihmetyksen aiheita, kuuntelemista, vaivaavia kysymyksiä ja päänsisäisiä keloja, jotka eivät jätä rauhaan. Ruttuiseen kuittiin kirjoitettuja sanoja, muistikirjan haparoivia lauseita, sanelimelle unenpöpperössä lausuttuja oivalluksia, toiselle ihmiselle jaettuja ahaa-elämyksiä. Lukemista, kävelemistä, vesijuoksua, elokuvien katselua, käsitöitä, matkustamista, ruoanlaittoa, pyykkien lajittelua, vastaan tulevan koiran rapsuttelua, kuntosalilla hikoilua.

Vaikka olen keskeneräisten projektien mestari ja pystyn operoimaan useita juttuja limittäin ja lomittain, huomasin kuitenkin, että tiettyjen asioiden keskeneräisyys oli selvästi aiheuttanut jonkinlaisen muurin minun ja luovuuden välille. Mieleni ei antanut lupaa uppoutua kirjan tekemiseen ennen kuin tietyt työt ja asiat oli hoidettu pois päiväjärjestyksestä. To do -lista on kutistunut niin pieneksi, että koen työkalenterin olevan viikkokausiksi tyhjää täynnä.

Viikonloppuna juhlistimme perheen kesken saamaani apurahaa. Olin luvannut, että kunhan raha kilahtaa tililleni, tarjoan koko perheelle Daddy Greensin pitsat. Kun kilistelimme kansanmurhavapaalla juomalla täytettyjä lasejamme, pidin pienen puheen. Hyvin pienen, sillä seurueessa oli pitsan ja limpparin suhteen erittäin malttamattomia henkilöitä. Kliseisesti mutta vilpittömästi fiilistelin sitä, kuinka nyt tuntuu, että yksi unelma oikeasti on lähempänä toteutumista, ja minusta tulee ihan oikea kirjailija.

Mutta kuka on oikea kirjailija? Olen jo monta vuotta närkästynyt kaikista jonninjoutavista tubettajien laatimista self help -oppaista ja Wikipedian referointiopuksista. Olen miettinyt kaikkia roskakirjoja varten hakattuja metsiä ja sitä, kuinka moni oikeasti hyvä kirjoittaja jää ilman kustannussopimusta. Olen yrittänyt ajatella, että pääasia että nuoriso lukee. Että jos jonkun suositun tubettajan kirjoittama kirja on se ainut, joka innostaa jonkun lukemaan, niin onhan se sen arvoista. Hyvin myyvät julkkiskirjoittajathan parhaimmillaan auttavat myös ei-kaupallisia kirjoittajia, koska varma rahavirta mahdollistaa myös ei niin myyvien teosten kustantamisen. Näillä argumenteilla olen yrittänyt sietää sitä epäreiluuden tunnetta, jota olen kokenut omien kirjaprojektien vain jonottaessa ulos päästäni, osittain omaa aikaansaamattomuuttani, osittain siksi, että en ole saanut kustannussopimusta, vaikka jokainen kirjaideani olisi todella tärkeä ja tarpeellinen.

Tarvitseeko oikea kirjailija kustantamoa? Huomasin hiljattain, kuinka eräs synnytysalan ammattilainen oli lisännyt profiilitekstiinsä sanan kirjailija. Hän on laatinut työkirjan synnytykseen valmistautumisen tueksi ja myy sitä omakustanteena. Minussa heräsi vaikeita tunteita ja mietin, millä oikeudella joku kutsuu itseään kirjailijaksi vain omalla luvallaan. Tarvitseeko julkaisulla olla ISBN, jotta se on validi teos?

Sain itseni kiinni ajattelemasta, että kirjoja ja kirjailijoita tulisi arvottaa jostain institutionaalisista lähtökohdista. Hyväksytty kirjailija on kustannusalalla ja kirjallisuuspiireissä tunnustettu tekijä, joka on julkaissut kirjansa virallisia reittejä. Mikäli Niko Hallikainen ei olisi aiemmin julkaissut kahta kustannettua teosta, pitäisinkö häntä kirjailijana verkossa maksutta julkaistun kirjan perusteella?

Olen huomannut itsessäni närkästymistä myös siitä, kun joku kirjoittaa maksumuurin taakse. Ihmiset nakuilevat maksumuurin takana, tarjoavat tietoa maksumuurin takana, julkaisevat uutisia maksumuurin takana, tekevät podcasteja maksumuurin takana ja minusta juuri tekstien siirtäminen maksumuurin taakse tuntuu erityisen väärältä. Kirjan voi lainata kirjastosta, jos ei ole varaa ostaa sitä kaupasta, mutta maksumuurin takana oleva teksti on ja pysyy maksullisena. Varmasti jokainen, tai ainakin lähes jokainen kirjoittaja toivoisi tekstiensä olevan vapaasti kaikkien saatavilla, kunhan itse saisi riittävän toimeentulon.

Tällä viikolla taas tuhannet ihmiset pyrkivät saamaan sellaisen toimeentulon, joka mahdollistaisi kirjallisen tai muun taiteellisen työskentelyn ilman suurta stressiä lopputuotteen myyntimenestyksestä. Itsekin ajattelin ensimmäistä kertaa hakea Suomen kulttuurirahaston apurahoja, sekä tietokirjaan että kaunokirjalliseen teokseen. Tätäkin apurahakirjailijuus ilmeisesti on – aikaa ja rauhaa laatia uusia apurahahakemuksia ”palkallisella” ajalla.

Oikeasti kaikki tuki maksumuurin taakse kirjoittaville ihmisille. Sitten, kun kirjailija pääsee yhtä säännöllisiin ja varmoihin tuloihin kuin kustantamon vakituinen kustannustoimittaja, ja julkaiseminen ei ole kiinni myyvyydestä vaan laadusta, on lupa närkästyä teksteistä maksumuurin takana.

Ja kuka sitten saa kutsua itseään kirjailijaksi? Tieteen termipankki tarjoaa seuraavaa määritelmää: ”Kirjailijan titteli on arvostettu ja haluttu, vaikka kirjailijuuden kriteerit ovat vaihtelevia ja kontekstisidonnaisia. Kirjojen julkaisu ei useinkaan ole riittävä ehto, vaan kirjailijuus riippuu yhtäältä teosten taiteellisesta tasosta, toisaalta julkaisukanaviin ja kirjallisuudenlajeihin liittyvistä kulttuurisista arvostuksista.”

Ja vaikka Kirjailijaliittoonkin on tiukat hyväksymiskriteerit, on yli puolella sen jäsenistä päätoiminen ammatti ja tulonlähde muualla. Kirjailijoita olisi siis todella vähän, mikäli yksinomaan kirjojen kirjoittamisella elantonsa saavat laskettaisiin.

No, itse en edes haluaisi olla kirjailija siinä merkityksessä, että se olisi ainut leivän pöytään tuova työ. Siinä missä parikymmentä vuotta sitten haaveilin vakituisesta työstä ja säännönmukaisuudesta, koen nykyisen vaihtelevuuden ja monipuolisuuden omassa työssäni isona vahvuutena.

Nyt vetäydyn kirjailijankammiooni ja toivon valonpilkahduksia kaikille meille, jotka asumme täällä mörönpyllyn leveysasteilla.

Anna-Riitta